Ammoisista ajoista lähtien ihmiset ovat tienneet, että sadonkorjuun aikaan luonnon saapuu olento, joka merkitsee kuolleen kuukauden alkua. Se tuo mukanaan koleat säät ja vaientaa elämän luonnossa ja se, joka sitä kieltäytyy kestitsemättä osalla ansaitusta sadosta… voi sitä raukkaa. Ammoisista ajoista satokauden päättymistä on merkinnyt kekri, jota tuli juhlistaa, jotta pahat henget eivät kylminä talviöinä veisi mennessään. Tapoihin kuului, myös tämän olennon, Kekripukin, polttaminen, jotta paha karkotettaisiin, huolet katoaisivat sen mukana ja sen katoamisen myötä onni seuraisi seuraavaa vuotta.

Olento, joka ei ole alistunut palamaan noissa, jokavuotissa juhlissa, oli ja ei ollut kekri. Se kyllä muistutti kekriä. Kulki pukin jaloin, oinaan sarvet kiertyen päänsä päällä, kasvojensa suojana koivupuusta kaiverrettu maski ja harteillaan parkitsematon turkisviitta. Se myös koristeli itsensä pieneläinten kalloilla, lintujen sulilla ja omakseen ottamilla viljalyhteillä. Sekin hiiviskeli esille iltojen pimentyessä syksyyn ja talven odotukseen. Se hiiviskeli juhlaväen seassa jakaen kauhua eikä antautunut kiinni poltettavaksi. Ihmiset antoivat sille nimeksi Enti.

ENTI kuin Entity
ENTI kuin Enne
ENTI kuin Etiäinen

Kukaan ei ollut aivan varma mikä se oikeastaan oli, mutta sillä oli tapana löytää ihmisten pelot ja toteuttaa ne.

Rohkeat toki ryhtyivät metsästämään Entiä, mutta olentopa loi itselleen suojan ihmisten peloista. Se etsi kauhutarinat ja legendat, asettaen ne suojakseen metsästäjiensä tielle. Jokaiselle luomalleen kauhulle, se antoi suojeltavakseen paloja loitsusta, jotka yhdessä johtaisivat sen luokse, mutta erikseen niillä ei Entiä löytäisi. Viimeisen Enti piti itsellään, jotta kukaan ei voisi sitä karkottaa polttamalla. Sillä onneaan se ei antaisi.

Metsästys alkakoot, kello käy.